Unohdettu Ombria - taiteellista fantasiaa

Kirja: Unohdettu Ombria
Kirjailija: Patricia A. McKillip
Julkaistu: 8. syyskuuta 2006
Kustantaja: Karisto
Alkup.nimi: Ombria in Shadow (link to English page)
Tyyli: Fantasia

Kesän aikana törmäsin kirjastossa useisiin uusiin tuttavuuksiin. Eräs heistä oli Patricia A. McKillip ,yhdysvaltalainen kirjailija, jonka tuotantoa luin peräti kahden kirjan verran. Toisena sain käsiini kirjan Unohdettu Ombria.

Unohdettu Ombria osoittautui selkeästi melko erityyppiseksi fantasiaksi verrattuna aiemmin lukemiini. Kyseessä on jollain tasolla kaunokirjallisempi tuotos, joka on omiaan nostamaan fantasiakirjallisuuden samanarvoiseksi kirjallisuudeksi kuin muutkin. Kyseisessä kirjassa pääosassa ei ole vain tarina, vaan se miten tarina kerrotaan.

Unohdetussa Ombriassa kerronta on jollain tavalla unenomaista. Välillä on jopa vaikea pysyä kuvausten perässä. Kirjailija on selkeästi nähnyt vaivaa löytääkseen oman kirjoitustyylinsä, joka kyllä erottaa Unohdetun Ombrian tavallisesta "tusinafantasiasta". Kirja tuntuu taideteokselta ja mielestäni se on ihan verrattavissa kaikkiin "vaikeaselkoisiin ja palkittuihin kaunokirjallisiin romaaneihin" kuten esimerkiksi Lumen Tajuun. Kyse ei ole enää pelkästään kirjoittamisesta vaan taiteen luomisesta... sellainen kuva itselleni ainakin ensimmäisen lukukokemuksen jälkeen jäi. Pitänee lukea kirja uudestaan muutaman vuoden päästä jos mielipide vaikka muuttuisi.

Unohdettu Ombria ei eroa muista fantasiakirjoista pelkästään kerrontansa puolesta. Myös tarina on erilainen. Useimmissa fantasiatarinoissa on selkeä hyvä vastaan paha vastakkainasettelu. Unohdetussa Ombriassa ei kuitenkaan ole selkeästi hyvää ja pahaa, vaan tapahtumat ovat mustavalkoisia. Eräs päähenkilöistä on vanha tietäjä, joka tekee myrkkyjä ja auttaa ihmisiä murhaamaan toisiaan, mutta loppujen lopuksi hän "pelastaa" maailman. Pelastaminen tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että maailma jatkaa muutoksen kierrettään eikä jähmety paikalleen, kuten kirjan "pahis" olisi halunnut.

Jos ette ole aiemmin McKillipia lukeneet, kannattaa nyt aloittaa.

Coraline - erikoinen fantasiakirja

Kirja : Coraline varjojen talossa
Kirjailija : Neil Gaiman
Julkaistu : 2003
Kustantaja : Otava
Alkup.nimi : Coraline
Tyyli : Fantasia, Lastenkirjallisuus

Tulipa nyt sitten luettua ensimmäinen Neil Gaimanin kirja. Neil Gaimanhan on englantilainen kirjailija, jonka muuta tuontantoa on mm. elokuvaksikin jo yltänyt Tähtisumua. Jostain syystä en aiemmin ole Gaimania ruvennut lukemaan, mutta törmättyäni Coralineen kirjastossa oli se tietysti pakko lainata ja lopulta jopa lukea (en tosin ruvennut lukemaan kirjaa ekalla lainauskerralla, vaan jouduin lainaamaan kirjan uudestaan).

Coraline on siitä erikoinen fantasiakirja, että se tuo mieleen sadun - enkä nyt puhu mistään Disneyn Lumikki tai Tuhkimo versioista, vaan niistä alkuperäisistä Grimmin saduista. Saduthan on alun alkaen kirjoitettu aikuisille ja niissä on ollut jännittäviä, pelottavia ja raakojakin kohtia.

Coraline oli jollain tavalla samankaltainen. Kyseessä ei ole kovin pitkä kirja. Luin sen reilussa tunnissa. Siis ihan hyvä sadun pituus. Teksti on mukavan yksinkertaista, mutta kerronta herättää kuintenkin mielikuvituksen ja vie mukanaan. Nuoremmille lukijoille Coraline on varmasti jännittävä ja jopa pelottava lukukokemus, sen verran kiperään paikkaan Coraline joutuu. Kirja myös loppuu siten, että ei voi olla täysin olla varma onko kaikki hyvin.

Enpä tiedä mitä Coralinesta voisi vielä sanoa. Hyvä kirja. Satujen ystävänä pidin siitä luonnollisesti kovasti. Kenties fantasiakirjojen kastissa Coraline ei kilpaile oman top-listani korkeimmista sijoista, mutta "satukirjana" on kyllä ehdottomasti kultaa ;) Kannattaa kyllä lukea, jos yhtään vanhan ajan sadut kiinnostavat.

Lukemisesta

Niinpä... tässä on ollut nyt melkoinen tauko siitä, kun viimeksi tähän blogiin mitään kirjoitin. No se ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö olisi kirjoja lukenut. Päinvastoin. Tänä aikana on nimittäin tullut luettua Elaine Cunninghamia, Tad Williamsia, Patricia MacCinnonia, Margaret Weistia & Tracy Hickmania ja monia, monia muita kirjailijoita... luonnollisesti useimmat fantasiakirjoja.

Ongelmani on se, että kun rupean kirjaa lukemaan, se vie minut niin mennessään, että siinä ei jaksa/halua kirjoittaa samalla mitään. Kun ensimmäinen kirja loppuu, sitä haluaa vain aloittaa mahdollisimman nopeasti uuden. Toisaalta haluaisin kuitenkin pitää kirjaa lukemistani kirjoista, niin että joskus parin vuosikymmenen kuluttua ei tarvitse ihmetellä, mikäs se ja se kirja olikaan. Joten ehkäpä yritän nyt ryhdistäytyä ja kirjoitella tänne taas oikein ahkeraan.

Shannaran jälkeläiset

Toukokuun aikana tuli luettua suuri määrä kirjoja. Niistä yhden kokonaisuuden muodosti Shannaran perintö sarja, johon kuuluvat kirjat Shannaran jälkeläiset, Shannaran Druidi, Shannaran kuningatar ja Shannaran Talismaanit. Kyse on Terry Brooksin kirjasarjasta, joka on osa suurempaa Shannara-kokonaisuutta.

Kyseisen sarjan päätin lukea pitkästä aikaa vertailukohteena toiseen kelttipohjaiseen fantasiasarjaan eli Deverryn taruun. Shannaran perinnössä on Deverryn tarua enemmän fantasialle tyypillisiä piirteitä: peikkoja, maahinkaisia, kääpiöitä ja niin edelleen. Lisäksi kelttimiljöö on mielestäni selkeästi romantiikan aikainen, eli toisinsanoen uuskelttiläisyyttä. Deverryn tarun kelttimaailmahan pohjautuu rautakautisiin keltteihin. Shannaran jälkeläisissä onkin druidien voimilla keskeinen asia ja druidit muistuttavat enemmän kuningas Arthurin taruista tuttua Merlinia.

Minä pidän Terry Brooksin kirjoista, vaikka kerronta onkin toisinaan kenties hieman kömpelöä. Toisaalta kirjoissa tapahtuu paljon ja vaikka henkilöitäkin on useita, niin näiden kertomukset eivät kuitenkaan sotkeennu toisiinsa ja langat pysyvät kasassa. Samaa ei voi sanoa kaikista muista fantasiakirjoista.

Shannaran perinnössä on melko perinteinen asetelma: joukko sankareita kootaan estämään pahuuden leviäminen ja voimistuminen. Joukkoon mahtuu yksi nainen, vastarannankiiski ja veljekset, jotka lähtevät innoissaan suorittamaan tehtäväänsä. Into tosin laantuu siinä missä vastarannankiiski taas vihkiytyy asialleen. Sarjassa on muutamia yllättäviä ja jopa hieman ahdistavia tilanteita, mutta pääasiassa sarja on yhtään fantasiaan tutustuneella jokseenkin ennalta-arvattava.

Oma lempparini on Shannaran kuningatar, joka keskittyy lähes kokonaan maahinkaiskuningattaren matkaan. Olen pienoinen feministi ja minua rupeaa aina ärsyttämään, jos kirjasta puuttuu kunnollinen naishahmo. No onneksi tästä sarjasta sellainen löytyy (itse asiassa kolmekin, joskin kaksi muuta eivät ole aivan niin suuressa roolissa). Sarjassa on muutenkin paljon hyvää ja sen lukee kyllä mielellään useammankin kerran. Loppuratkaisukin on ihan mukiinmenevä, mutta jotta en sitä vahingossakaan paljastaisi, niin lukekaapa ihmiset rakkaat sarja itse...

Lordi Kultainen: Narrin Matka, Narrin Palvelija, Narrin Kohtalo

Fantasiakirjailijoista suosikkini oli pitkän aikaa Robin Hobb. Hän on mielestäni edelleen yksi parhaista, vaikka nykyisin olen löytänyt myös monia muita mahtavia kirjailijoita. Hobb oli kuitenkin ensimmäinen, jonka kirjoista löytyi tavanomaisen Hyvä-Paha asettelun lisäksi myös jonkinlaista syvyyttä ja syvällisyyttä. Päähenkilönä ei toimi pesunkestävä sankari, jolla on mahtavia voimia eikä lainkaan paheita ja joka tarinan lopuksi saa tyttönsä. Päinvastoin. Fitz-Uljas Näkijä eg. Tom Mäyräviiru, on kaikkea muuta. Hän on itsekäs omassa kurjuudessaan vellova riidankylväjä. Senkin jälkeen kun hän on mukamas "kasvanut ihmisenä" hän välillä sortuu itsekeskeisyyteen ja anteeksiantamattomaan tyhmyyteen ja jääräpäisyyteen... Hän on ihminen.

Lordi Kultainen - sarjan tapahtumat jatkavat siitä, mihin Näkijän Taru jäi. 15 vuotta on kulunut ja Fitz on hankkinut uuden elämän. Mutta jälleen kerran Näkijöiden valtaistuin kaipaa apua ja Narrin (Lordi Kultaisen) on noudettava Mullistajansa korjaamaan asiat oikealle tolalle. Sarjassa on paljon surua ja ahdistusta mutta myös hienoja seikkailuita ja loppujen lopuksi kaikki päättyy enemmän tai vähemmän hyvin.

Lordi Kultainen ei ole yhtä ahdistava kuin edeltäjänsä, mutta toisaalta kirjoissa on monta kohtausta, jotka saavat minut kiristelemään hampaita: pääsyynä on Fitzin typeryys. Vaikka pidänkin Hobbin tarinoista juuri sen takia, että ne ovat niin aitoja ja henkilöt ovat oikeita ihmisiä, niin juuri se tekee kirjoista myös aivan hirveitä. Huonon päivän jälkeen ei tee mieli lukea Fitzin ja kumppanien synkistelystä. Toisinaan oikein ahdistun niitä lukiessani... varsinkin ensimmäisellä kerralla. Mutta toisaalta, aina ei voi lukea päivänsäteistä ja kukkasista. Elämä osaa olla myös kurjaa - jopa fantasiamaailmassa. Lisäksi omat ongelmat tuntuvat vähäpätöisiltä Fitzin tarinan jälkeen.

Runotyttö-sarja: Pieni runotyttö, Runotyttö maineen polulla, Runotyttö etsii tähteään

Montgomeryn Runotyttö-sarja on mielestäni yksi kirjallisuuden klassikoista ja ehdottomasti yksi lempisarjoistani. Näen aina kirjoja lukiessani itseni varttuvassa Emily-tytössä, joka kohtaa niin suruja kuin iloja, vaikeuksia ja voittoja.

Runotytöt tuli luettua huhtikuun lopub lukuvimmassani ties kuinka monetta kertaa. Niissä on jotain käsinkosketeltavaa viehätysvoimaa ja aivan mahtava fiilis, joka saa lukijansakin innostumaan kirjoittamisesta. Emilyn saama palaute ja kommentit kehittävät aina myös minua kirjoittajana... niin ainakin haluan ajatella ja toivoa. Joka kerta Runotyttöjä lukiessani mietin kirjoja oman elämäni kannalta ja vertaan tarinaa omiin unelmiini ja haaveisiini. Motivaationi kirjoittamiseen kasvaa aina harppauksella ja jotenkin jaksaa taas toivoa, että kenties joskus saan nähdä oman kirjanikin kaupan hyllyssä.

Runotytöt on siitä hieno sarja, että Emily oikeasti kasvaa kirjan aikana. Hän ei pysy ikuisesti pikkutyttönä, vaan hän varttuu niin mieleltään kuin ruumiiltaan. Erityisesti minua koskettavat kohdat, joissa Emily polttaa omia käsikirjoituksiaan. Sydämeeni koskee joka kerta, kun Emily huomaa jonkun runonsa menettäneen merkityksensä. Erityisen kauheaa oli Pönttöselkä-Priestin valhe "Unelmien kauppiaasta", ja meinasin oikeasti jälleen kerran itkeä Emilyn sytyttäessä sen palamaan. Voin niin kuvitella, miltä Emilysta tuntuu. Itse en ikinä pystyisi polttamaan kirjoituksiani. Joskun olen kyllä suutuspäissäni joitain repinyt, mutta silloin ne voi aina teipata yhteen. Polttaminen on jotain niin peruuttamatonta.

Runotyttö on kertakaikkiaan mahtava sarja, joka varsinkin nuorissa kirjailijan aluissa herättää ehkä liikaakin tunteita. Toisaalta se auttaa kestämään vaikeuksia, kun itsekukin lähtee kiipeämään omaa Alppipolkuaan ja etsimään tähteään.

Mustan miekan perintö - Mustamiekka IV

Viimeinen osa Mustamiekka sarjasta on mielestäni mukavin lukea. Kenties se hieman latistaa muuten tunnelmallisesti yhtenäisen sarjan, mutta itselleni on helpotus, että kaikki päättyy lopulta hyvin.

Mustanmiekan perintö sijoittuu aikaan 20-vuotta edellisen kirjan tapahtumien jälkeen. Joramilla on tytär, jonka tehtäväksi tulee käytännössä korjata isänsä aiheuttama tilanne, joka loppujen lopuksi onkin ollut osa isoa "maailmanpelastus" suunnitelmaa.

Suoraan sanottuna viimeisestä kirjasta ei hirveästi ole mitään sanottavaa, ei hyvää eikä huonoa. Se on sellainen kirja, jonka kerran luettuaan voi joko unohtaa tai lukea myöhemmin parhaita kohtia jos ei parempaa ole tarjolla. Niin olen itse monet kerrat tehnyt pahimpaan fantasian nälkääni. Toki kirjalla on ansionsakin, mutta jotenkin se ei tunnu toimivan sarjansa osana kunnolla. Se on liian erilainen. Kirjan juoni sisältää kuitenkin muutamia ovelia ajatuksia, mutta jotenkin kaikkia on ehkä liiankin ennalta arvattavaa. Toisaalta päähenkilönä on naispuolinen, mikä aina nostaa kirjan pojoja minun silmissäni :)

Mustamiekka I-III

Karistaakseni päästä kaikki kandintyön aiheuttamat paineet, päätinpä tarttua jälleen kirjaan ja ryhdyin lukemaan Margaret Weisin & Tracy Hickmanin kirjaa Mustanmiekan taonta. Ei kovin fiksu idea lukea fantasiaa, joka aivan vilisee uskonnollista symboliikkaa ja jopa viittauksia kelttimytologioihin Arthurin, Merlinin ja Graalinmaljan muodossa (koskihan kandini sentään Deverryn tarun kelttiuskontoa), mutta virhe tuli jo tehtyä. Toisaalta tuon kandintyön jälkeen, tämäkin sarja, josta olen nyt siis ehtinyt lukea kolme osaa, aukesi aivan uudella tavalla. Olen lukenut tämän sarjan yhden tai kaksi kertaa aikaisemmin (en muista enää tarkasti), enkä suoraan sanottuna ole pitänyt siitä. Nyt huomasin lukevani kaikean todella innostuneena ja sivuja suorastaan ahmien, vertaillen kirjoja Weisin ja Hickmanin muihin kirjoihin. Löysin jopa erään hahmon, joka esiintyy suunnilleen kaikissa kirjailijaparin kirjoissa (Fitznap... terveydeksi =D).

Mutta palatakseni takaisin sarjan pariin, johon voitte tutustua paremmin Rising Shadown sivuilla, olen nyt siis lukenut kolme ensimmäistä osaa ja aloittelen viimeistä eli neljättä. Kolmannen ja neljännen osan välissä on kulunut useita vuosia ja osa henkilöistäkin ehtii vaihtua, joten ihan hyvä, kirjoittaa jotain jo tässä vaiheessa. Kuten sanoin en aikaisemmin oli juuri tästä sarjasta välittänyt. Mielestäni Weis ja Hickman ovat kirjoittaneet paljon parempiakin tekeleitä, vaikkeivat he suosikkikirjailijoihini kuulukaan (liikaa kliseitä ja roolipelimaisuutta), mutta nyt huomasin kirjailijoiden kädenjälken joka paikassa ja havaitsin, kuinka he leikkivät uskonnollisella symboliikalla ja taruilla vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi Profeetan ruusu ja Kuoleman portti sarjoissa. Viimeksi mainittuun Mustanmiekan yhdistää myös se, että tapahtuma paikkana on käytännössä meidän maailmamme.

En vieläkään sano, että suoranaisesti pitäisin sarjasta. Se on ajoittan liiankin synkkä ja kömpelö ja lisäksi huomasin sen muistuttavan tv-sarja Lostia - ensimmäisissä kirjoissa kysymyksiin vastataan kysymyksillä, mutta tässä niihin annetaan sentään lopulta vastaus toisin kun tuossa kirotussa Lostissa.

Yhtä kaikki kirjoissa on jotain outoa lumovoimaa. Kyse ei ehkä ole sarjasta, jonka lukee vain ajankuluksi, siihen se on liian "huonosti" ja raskaasti kirjoitettu. Sen sijaan sarjan rakenteen paljastaminen, symbolien ja vihjeiden havaitseminen... siitä saa kyllä outoa mielihyvää.

Kenties olen asettanut tuntosarveni nyt liiankin korkealentoisten tulkintojen tasolle. Ehkä havaitsen piilovihjeitä ja rivienväliin kätkettyjä totuuksia nyt vähän joka paikassa. Mutta tässä nyt vähän jotain tuntemuksia kirjojen tiimoilta tällä hetkellä. Nyt tartun viimeiseen kirjaan: Mustanmiekan perintö.

Twilight - sarja: Houkutuksesta Aamunkoihin

Tulipa tässä luettua nyt sitten Twilight-sarja, johon kuuluvat kirjat Houkutus, Uusikuu, Epäilys ja Aamunkoi(viimeinen kirja ilmestyy suomeksi lokakuussa 2009). Odotukset eivät olleet kovin korkealla. Olin käynyt katsomassa ekan osan jo elokuvissa ja pidin kyllä siitä, mutta epäilin kirjan olevan melkoisen heppoinen ja tyhmä teinityttö vampyyri-sarja... No olihan se sitäkin. Mutta loppujen lopuksi jäin ihan koukkuun.

Ensimmäinen kirja tuli luettua yhden illan aikana ja seuraava kirjat samaan tahtiin. Valvoin yötä myöten lukemassa enkä voinut lopettaa vaikka kello läheni aamu yhtä. Varsinkin eka kirja oli aivan mahtava ja nauraa hihittelin itsekseni koko ajan. Neljättä kirjaa jouduin hieman odottelemaan, sillä olin saanut vain kolme ensimmäistä suomennettuna joululahjaksi. Viimeinen osa piti käydä Akateemisesta ostamassa englannin kielellä, mutta oli se sen arvoista. On tosin myönnettävä, että sarjan taso laski joka kirjan myötä jonkin verran, mutta yhtä kaikki lukemista ei voinut lopettaa. Ja nyt kärsin pahoista vieroitusoireista enkä voi olla sepittämässä päässäni tarinoita siitä, miten kaikki jatkuu.

Twilight-sarja ei ole mikään syvällistä filosofista pohdiskelua sisältävä kirja, jos ei mukaan lasketa muuttuako-vaiko-ei-muuttua-vampyyriksi kysymystä sekä rakkauden teemaa. Mutta toisaalta juuri se teki kirjoista niin vastustamattomat. Niitä pystyi lukemaan ilman sen kummempia pohdiskeluja ja ajatuksia. Kirjoja lukiessa tuli hyvä fiilis ja istuin naama kiinni kirjassa usean päivän ajan ihmeellinen virne huulillani. Perhe sai taas huomata, että olen täysin kuuro ja sokea ympäristöni tapahtumille lukiessani jotain hyvää. Kuinkakohan paljon mahtoi mennä ohi tapahtumista, kun keskityin niin Twilightiin :) En ole pitkään aikaa saanut luettua muita kuin koulukirjoja. Voipi olla, että tämäkin kokemus olisi kannattanut jättää kesälomaan, sillä nyt kärsin pahoista vieroitusoireista ja pohdin koko ajan minkä kirjan lukisin seuraavaksi. Minä olen nimittäin riippuvainen kirjoista siinä missä joku tupakasta tai huumeista... no ainakin minun riippuvuuteni kohteet (koirat ja kirjat) eivät pilaa terveyttä. Mitä nyt silmät ja luut, jos sattuu kaatumaan pahasti lenkillä.

Asiaan perehtymättömille kirjasarjasta vielä sen verran, että Twilight-sarjassa on kyse ihmistyttö Bellan ja vampyyri Edwardin rakkasutarinasta. Ah kuinka romanttista, eikä yhtään tarvitse ahdistua ja miettiä syntiä syviä. Ongelmilta ei luonnollisesti voi kuitenkaan välttyä, kun toinen on kömpelöin ja onnettomuusalttein ihminen ikinä ja toinen on vertajanoava ja täydellinen vampyyri. Soppaa hämmentävät vielä ihmissusi-muodonmuuttajat ja kaikki "pahis" vampyyrit + Edwardin vampyyri-perhe, jonka on enemmän ja vähemmän vaikeaa suhtautua Edwardin elämän rakkauteen. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin ja Edward ja Bella saavat toisensa... sekä paljon muuta.

Lukupäiväkirja

Koirien ohella rakkaita harrastuksiani on lukeminen ja kirjoittaminen. Tämä blogi on perustettu niitä varten.