Lordi Kultainen: Narrin Matka, Narrin Palvelija, Narrin Kohtalo

Fantasiakirjailijoista suosikkini oli pitkän aikaa Robin Hobb. Hän on mielestäni edelleen yksi parhaista, vaikka nykyisin olen löytänyt myös monia muita mahtavia kirjailijoita. Hobb oli kuitenkin ensimmäinen, jonka kirjoista löytyi tavanomaisen Hyvä-Paha asettelun lisäksi myös jonkinlaista syvyyttä ja syvällisyyttä. Päähenkilönä ei toimi pesunkestävä sankari, jolla on mahtavia voimia eikä lainkaan paheita ja joka tarinan lopuksi saa tyttönsä. Päinvastoin. Fitz-Uljas Näkijä eg. Tom Mäyräviiru, on kaikkea muuta. Hän on itsekäs omassa kurjuudessaan vellova riidankylväjä. Senkin jälkeen kun hän on mukamas "kasvanut ihmisenä" hän välillä sortuu itsekeskeisyyteen ja anteeksiantamattomaan tyhmyyteen ja jääräpäisyyteen... Hän on ihminen.

Lordi Kultainen - sarjan tapahtumat jatkavat siitä, mihin Näkijän Taru jäi. 15 vuotta on kulunut ja Fitz on hankkinut uuden elämän. Mutta jälleen kerran Näkijöiden valtaistuin kaipaa apua ja Narrin (Lordi Kultaisen) on noudettava Mullistajansa korjaamaan asiat oikealle tolalle. Sarjassa on paljon surua ja ahdistusta mutta myös hienoja seikkailuita ja loppujen lopuksi kaikki päättyy enemmän tai vähemmän hyvin.

Lordi Kultainen ei ole yhtä ahdistava kuin edeltäjänsä, mutta toisaalta kirjoissa on monta kohtausta, jotka saavat minut kiristelemään hampaita: pääsyynä on Fitzin typeryys. Vaikka pidänkin Hobbin tarinoista juuri sen takia, että ne ovat niin aitoja ja henkilöt ovat oikeita ihmisiä, niin juuri se tekee kirjoista myös aivan hirveitä. Huonon päivän jälkeen ei tee mieli lukea Fitzin ja kumppanien synkistelystä. Toisinaan oikein ahdistun niitä lukiessani... varsinkin ensimmäisellä kerralla. Mutta toisaalta, aina ei voi lukea päivänsäteistä ja kukkasista. Elämä osaa olla myös kurjaa - jopa fantasiamaailmassa. Lisäksi omat ongelmat tuntuvat vähäpätöisiltä Fitzin tarinan jälkeen.