Karistaakseni päästä kaikki kandintyön aiheuttamat paineet, päätinpä tarttua jälleen kirjaan ja ryhdyin lukemaan Margaret Weisin & Tracy Hickmanin kirjaa Mustanmiekan taonta. Ei kovin fiksu idea lukea fantasiaa, joka aivan vilisee uskonnollista symboliikkaa ja jopa viittauksia kelttimytologioihin Arthurin, Merlinin ja Graalinmaljan muodossa (koskihan kandini sentään Deverryn tarun kelttiuskontoa), mutta virhe tuli jo tehtyä. Toisaalta tuon kandintyön jälkeen, tämäkin sarja, josta olen nyt siis ehtinyt lukea kolme osaa, aukesi aivan uudella tavalla. Olen lukenut tämän sarjan yhden tai kaksi kertaa aikaisemmin (en muista enää tarkasti), enkä suoraan sanottuna ole pitänyt siitä. Nyt huomasin lukevani kaikean todella innostuneena ja sivuja suorastaan ahmien, vertaillen kirjoja Weisin ja Hickmanin muihin kirjoihin. Löysin jopa erään hahmon, joka esiintyy suunnilleen kaikissa kirjailijaparin kirjoissa (Fitznap... terveydeksi =D).
Mutta palatakseni takaisin sarjan pariin, johon voitte tutustua paremmin Rising Shadown sivuilla, olen nyt siis lukenut kolme ensimmäistä osaa ja aloittelen viimeistä eli neljättä. Kolmannen ja neljännen osan välissä on kulunut useita vuosia ja osa henkilöistäkin ehtii vaihtua, joten ihan hyvä, kirjoittaa jotain jo tässä vaiheessa. Kuten sanoin en aikaisemmin oli juuri tästä sarjasta välittänyt. Mielestäni Weis ja Hickman ovat kirjoittaneet paljon parempiakin tekeleitä, vaikkeivat he suosikkikirjailijoihini kuulukaan (liikaa kliseitä ja roolipelimaisuutta), mutta nyt huomasin kirjailijoiden kädenjälken joka paikassa ja havaitsin, kuinka he leikkivät uskonnollisella symboliikalla ja taruilla vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi Profeetan ruusu ja Kuoleman portti sarjoissa. Viimeksi mainittuun Mustanmiekan yhdistää myös se, että tapahtuma paikkana on käytännössä meidän maailmamme.
En vieläkään sano, että suoranaisesti pitäisin sarjasta. Se on ajoittan liiankin synkkä ja kömpelö ja lisäksi huomasin sen muistuttavan tv-sarja Lostia - ensimmäisissä kirjoissa kysymyksiin vastataan kysymyksillä, mutta tässä niihin annetaan sentään lopulta vastaus toisin kun tuossa kirotussa Lostissa.
Yhtä kaikki kirjoissa on jotain outoa lumovoimaa. Kyse ei ehkä ole sarjasta, jonka lukee vain ajankuluksi, siihen se on liian "huonosti" ja raskaasti kirjoitettu. Sen sijaan sarjan rakenteen paljastaminen, symbolien ja vihjeiden havaitseminen... siitä saa kyllä outoa mielihyvää.
Kenties olen asettanut tuntosarveni nyt liiankin korkealentoisten tulkintojen tasolle. Ehkä havaitsen piilovihjeitä ja rivienväliin kätkettyjä totuuksia nyt vähän joka paikassa. Mutta tässä nyt vähän jotain tuntemuksia kirjojen tiimoilta tällä hetkellä. Nyt tartun viimeiseen kirjaan: Mustanmiekan perintö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti